Yhdysvallat sanoo terrorismin vastaisesta sodastaan, että kyse on hyvän ja pahan välisestä taistelusta. Al-Qaida puolestaan puhuu kannattajilleen pyhästä sodasta. Propagandalla on niin monta muotoa, ettei kaikkia edes huomaa.


Monille meistä sana propaganda tuo mieleen natsi-Saksan propagandaministerin Joseph Goebbelsin pauhaamassa raunioituneen Berliinin keskellä vuonna 1945, kuinka Wehrmachtin joukot saavuttavat loistavia voittoja kaikilla rintamilla, tai Pohjois-Korean nuorison ylistämässä lapsellisesti Suurta Johtajaansa punaliput hulmuten.

"Voi raukkoja, uskovatkohan he itsekään tuohon?" naurahdamme ivallisesti tajuamatta, että olemme itsekin propagandan uhreja – mutta paljon hienovaraisemman propagandan, sellaisen, joka hiipii mielemme sopukoihin salakavalasti ja vähä vähältä. Ja jos jollakulla on otsaa väittää, että olemme aivopestyjä, pidämme häntä hieman höyrähtäneenä tai suutumme silmittömästi.

Lusitania ja "alhainen" Saksa

Nykyaikaisen poliittisen propagandan syntynä voitaneen pitää 1900-luvun vaihdetta. Sodasta ja rauhasta päättäminen oli vuosituhansien ajan ollut hallitsijan ja häneltä valtansa saaneen yläluokan asia, eikä yleisellä mielipiteellä ollut vaikutusta päätöksiin.

Vasta hallitsijavaltaisen järjestelmän väistyttyä kansan syvien rivien mielipiteillä alkoi olla merkitystä. Ensimmäiseen maailmansotaan tultaessa Euroopassa yleistyvä yleinen asevelvollisuus merkitsi, että kadunmies oli tavalla tai toisella motivoitava olemaan välttelemättä asepalvelusta.

Britanniassa, Ranskassa ja Saksassa lehdistöllä ei ollut mainittavampia vaikeuksia lietsoa sotaisaa mielialaa. Ympärysvaltojen kannalta tapahtumat eri rintamilla eivät kuitenkaan edenneet toivotulla tavalla. Saksan lyömiseksi USA oli saatava mukaan.

Vaikka Yhdysvallat julisti Monroe-opin mukaista pysyttäytymistä erossa Euroopan asioista, USA:sta oli kaikessa hiljaisuudessa rahdattu sotatarvikkeita Britanniaan jo sodan alkumetreiltä lähtien. Saksan sodanjohto sai vihiä kuljetuksista ja aloitti rajoittamattoman sukellusvenesodan Pohjois-Atlantilla.

Saksa jätti Britannialle ultimaatumin, että loistoristeilijä Lusitania upotettaisiin, jollei sotatarvikkeiden kuljetusta aluksella lopetettaisi. Varoitus vaiettiin USA:ssa ja Britanniassa kuoliaaksi, ja 7.5.1915 saksalainen sukellusvene torpedoi Lusitanian. Turmassa sai surmansa toistatuhatta ihmistä, joista noin 130 oli amerikkalaisia. Sanomalehdet kaikissa ympärysvalloissa sekä USA:ssa leipoivat saksalaisista raakalaismaisia siviilien murhaajia. Tapaus vaikutti osaltaan Yhdysvaltain liittymiseen ensimmäiseen maailmansotaan, joka päättyi keskusvaltojen tappioon.

Vasta vuosia sodan päättymisen jälkeen avautuneista arkistoista ilmeni, että "siviilialus" Lusitania oli rakennettu Cunard-varustamon ja Britannian amiraliteetin välisellä salaisella sopimuksella ja oli itse asiassa Britannian kuninkaallisen laivaston aseistettu apuristeilijä.

Propagandistille oma ministeriö

Ensimmäisen maailmansodan hävinneissä valtioissa oltiin taipuvaisia yliarvioimaan propagandan merkitystä. Sodan lopputuloksen jopa selitettiin olleen seurausta Saksan ja sen liittolaisten huonosti hoitamasta propagandatyöstä.

Tätä kantaa edusti myös Adolf Hitler teoksessaan Taisteluni (1925). Valtaan päästyään hän kiinnittikin erityistä huomiota järjestelmälliseen kansallissosialistiseen propagandaan. Hänen propagandaministeristään Joseph Goebbelsistä tuli käsite, jossa henkilöityi moraaliton, keinoja kaihtamaton propagandisti.

Toisessa maailmansodassa propagandalla oli vielä merkittävämpi tehtävä kuin ensimmäisessä. Eri maissa pyrittiin entistä tehokkaammin kehittelemään keinoja vaikuttaa omiin kansalaisiin, jotta nämä hyväksyisivät yhä raskaammiksi käyvät sotaponnistukset. Toisaalta tavoitteena oli heikentää vihollisen uskoa sodan oikeutukseen ja lopputulokseen.

Saksassa Goebbelsin koneisto keskittyi jo ennen sotaa antisemitistiseen propagandaan. Natsien propagandafilmeissä juutalaiset rinnastettiin rottiin. Kun joukkotiedotusvälineet olivat täysin natsien hallussa ja toisinajattelu tukahdutettiin terrorilla, ei olekaan ihme, ettei Saksan valtaväestöstä suurin osa liikauttanut eväänsäkään kansanmurhan kohteeksi päätyvien juutalaisten hyväksi.

Propagandan voimalla oli kuitenkin rajansa – ja selkeimmän rajan veti ympärillä oleva todellisuus. Saksan sotaonnen käännyttyä Goebbelsin oli yhä vaikeampi saada raunioituneiden kaupunkien kätköistä häntä kuulemaan saapuvat siviilit uskomaan vakuutteluja Saksan sotavoimien eri rintamilla "saavuttamista loistavista voitoista".

Oma maa mansikka

Propagandan käyttö ei kuitenkaan rajoitu pelkästään totalitaarisiin valtioihin tai sota-aikaan. Yhdysvaltain tunnetuin intellektuelli, MIT:n (Massachusetts Institute of Technology) professori Noam Chomsky on todennut teoksessaan Necessary Illusions: Thought Control in Democratic Societies ("Välttämättömiä harhakuvia: Ajatusten kontrollointi demokraattisissa yhteiskunnissa", 1989), että totalitarismissa ihmisiä voidaan hallita väkivallalla tai sillä uhkailulla. Sitä vastoin demokratiassa, jossa sallitaan erilaiset mielipiteet, ihmisiä täytyy hallita kontrolloimalla heidän ajatuksiaan.

Chomskyn mukaan avainasemassa ajatusten kontrolloinnissa ovat median ns. portinvartijat. Ihmisten ajatuksia säädellään aihevalinnalla, suodattamalla, rajoittamalla ja korostamalla. Tosin Wisconsinin yliopiston professorin John Fisken mukaan demokratioissa portinvartijoiden toiminta on usein tiedostamatonta ja heijastaa lähinnä heidän omaa ideologiaansa eli tapaa, jolla he näkevät maailman.

Ranskalainen filosofi Jacques Ellul loi teoksessaan Propaganda: The Formation of Men's Attitudes ("Propaganda: Ihmisten asenteiden muodostuminen", 1965) käsitteen integraatiopropaganda. Se on piilovaikuttamista, joka tähtää yhteiskunnan kiinteyden säilyttämiseen pyrkimällä pitämään ihmiset tyytyväisinä vallitseviin oloihin. Kouluesimerkki tästä, myös sosiologiseksi propagandaksi kutsutusta ilmiöstä on Yhdysvallat.

Ellulin mukaan propaganda amerikkalaisessa yhteiskunnassa on niin kaiken kattavaa, että useimmat eivät edes tajua sen olemassaoloa. Silti se hallitsee ihmisten arvoja. Keskeisin näistä arvoista on "amerikkalainen elämäntapa" (the American way), joka määrittelee, mikä on hyvää ja oikein, mikä taas pahaa ja väärin. Kun tiedotusvälineissä esimerkiksi puhutaan julkisten liikennevälineiden käytöstä, kuvissa näytetään Tokion metron ruuhkassa toisiaan tuuppivia ihmisiä ja heti tämän perään amerikkalaista istumassa mukavasti ilmastoidussa autossaan harvaliikenteisellä moottoritiellä.

Jyväskylän yliopiston professorin Heikki Luostarisen mukaan kyse ei kuitenkaan ole tietoisesta aivopesusta vaan siitä, että amerikkalaisen yhteiskunnan kaikkeen toimintaan on rakentunut oppi Yhdysvaltain suuruudesta. Kyse on pitkäaikaisesta kultivaatioprosessista, jossa ihmisten tapa ymmärtää yhteiskunnallista todellisuutta pikku hiljaa muokkautuu.

"USA on aina ollut voimakkaan ideologian varaan rakentunut kansakunta – osittain siksi, että sillä ei ole samanlaista etnis-traditionaalista pohjaa kuin esimerkiksi Suomella", Luostarinen sanoo ja uskoo ilmiön saaneen alkunsa siten, että eri siirtolaisryhmät piti jollakin tavoin saada integroiduiksi amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Lisäksi kylmän sodan aikainen kommunismin vastainen taistelu, joka oli henkisesti pitkäaikainen sotatila, lietsoi nationalismia.

Yhdysvaltalainen kulttuuri uusintaa isänmaallista paatosta kaiken aikaa. Eihän esimerkiksi meillä Suomessa koskaan aloiteta paikallisia pesäpallo-otteluita kuuntelemalla käsi rinnalla Maamme-laulua.

Sosiologista propagandaa on silti harjoitettu meilläkin: 1980-luvun nousukaudella tiedotusvälineissä oli tavallista puhua Suomesta "Pohjois-Euroopan Japanina". Vielä pitemmälle menivät vakuuttelut yhteiskunnallisten olojemme suurenmoisuudesta, kun ihmisille uskoteltiin, että oli lottovoitto syntyä Suomeen.

Hyvät, pahat ja rumat

Propagandan levittäjän näkökulmasta viestin onnistumisen kannalta ratkaisevaa on, millainen mielikuva propagandan kohteesta vastaanottajan mieleen onnistutaan luomaan. Kaiken pohjana on dualistinen jako "me hyvät" vastaan "he pahat".

"Hyvät" ovat sankareita. Falklandin sodan aikana 1980-luvun alussa Britannian kuningashuoneen prinssi Andrew palveli maansa laivastossa helikopterilentäjänä. Kansainväliset uutistoimistot levittivät innokkaasti tarinaa, kuinka peloton prinssi toimi helikoptereineen houkutuslintuna varjellakseen emäalustaan HMS Invinciblea argentiinalaisten ohjuksilta.

Myöhemmin ilmeni, että Andrew oli ainoastaan kerran pöristellyt helikopterillaan ja silloinkin kyse oli harjoituksesta. Fiktion ja todellisuuden räikeästä ristiriidasta johtuen hän sai armeijakavereiltaan lisänimen Prince BS (BS = bullshit 'paskapuhe').

Juutalaisten rinnastaminen rottiin oli varhainen esimerkki ilmiöstä, jota amerikkalainen psykologi Sam Keen tutki dokumenttifilmissään Faces of the Enemy ("Vihollisen kasvot", 1987): vihollista ei kuvata ihmisenä vaan iljettävänä tuhoeläimenä, petona tai hirviönä. Tällainen karikatyyrien käyttö saavutti huippunsa kylmän sodan aikana, kun USA ja Neuvostoliitto demonisoivat kilpaa toisiaan.

Mielikuvien voimaa ei voi väheksyä. Keenin mukaan sotilaan paras ase ei olekaan kivääri vaan mielikuva vihollisesta. Sen avulla ihmiset kykenevät tekoihin, joita yksilö ei yksin voisi kuvitella tekevänsä.

Afganistan-konfliktissa Yhdysvalloille on tärkeää, että se nähdään oikeuden, totuuden, demokratian ja vapauden puolustajana. Helsingin yliopiston tutkijan Riikka Kuusiston mielestä presidentti George W. Bushin retoriikka on mennyt niin pitkälle, että voitaisiin puhua jopa "jumalallisesta projektista".

"Tässä konfliktissa kaksi jääräpäätä kohtaa toisensa", hän toteaa huolestuneena. "Toinen katsoo olevansa demokraattisten arvojen puolustaja, toinen islamin pyhä taistelija. Osapuolten retoriikassa on vivahde-eroja, mutta samaa niissä on mustavalkoisuus. Kun retoriikka vajoaa tasolle 'Meidän pitää savustaa ne koloistaan' – siis vihollinen onkin jokin vitsaus eikä ihminen – niin millaisia ratkaisumalleja siitä seuraa? Tällaisessa ilmapiirissä rauhanomaisen ratkaisun mahdollisuudet ovat kovin vähissä."

Kieli omaan haltuun

Niin Kuusisto kuin Luostarinenkin perää tiedotusvälineiltä propagandan kyllästämien konfliktien uutisoinnissa peruskriittisyyttä ja harkintaa.

Sellaiset sotilaallisten operaatioiden nimet kuten Restore Hope ('Palauttakaa Toivo') ja Infinite Justice ('Ääretön Oikeus') saavat suuren yleisön suhtautumaan verovarojen tuhlaukseen ja mahdollisiin miestappioihin paljon positiivisemmin kuin esimerkiksi "Sekaantukaa Somalian sisäisiin asioihin" tai "Afganistanista tasankovaltio".

Luostarisen mukaan median edustajien yleisin professionaalinen virhe onkin ottaa tällaiset käsitteet annettuina.

"Itse asiassa se on ammatillinen rike. On tärkeää pitää kieli omassa hallussa."

Mutkikkaaksi tilanne muuttuu, kun tiedotusvälineiden edustajat ovat itse kasvaneet sosiologisen propagandan keskellä. Silloin he toistavat propagandistisia nimikkeitä ja jatkavat näin yleisönsä aivopesua: amerikkalainen uutiskanava saattaa esimerkiksi käyttää Yhdysvaltoihin viitatessaan subjektia the world's greatest superpower ('maailman mahtavin supervalta').

Propaganda voi toteutua myös luottamuksellisen tiedon vaihdon kautta: joku asiantuntija, joka ei halua esiintyä mediassa omalla nimellään, kertoo jotakin, jonka toimittaja sitten toistaa yleisölleen omissa nimissään. Näin syntyy mielikuva, että se, mitä sanottiin, on objektiivisen journalistin oma käsitys asiasta – vaikka nimettömäksi jääneen lähteen lausuma olisi kuinka vääristelevä.

Luostarinen peräänkuuluttaakin tiedotusvälineiden edustajilta rohkeutta. Tietolähteen pillin mukaan ei pidä tanssia. Ja jos uutisaineisto on tuotettu sotasensuurin alaisena tai mediaan on muutoin yritetty vaikuttaa, tämä pitäisi kertoa yleisölle.

Pureeko propaganda?

Jotta propagandalla olisi onnistumisen mahdollisuuksia, se tulee muotoilla yleisönsä mukaan.

"Amerikkalaiset eivät ole valmiita vastaanottamaan mitään, mikä on heidän näkökulmastaan epämiellyttävää", Chomsky on todennut. "Ylpeyden nälkä tekee heistä helpommin manipuloitavia."

Tämän vuoksi useimmat amerikkalaiset tiedotusvälineet – jopa sellainen laatulehti kuin The New York Times 16. syyskuuta – tyytyvät selittämään, että terrori-iskujen tekijät "vihasivat lännen suosimia arvoja – vapautta, suvaitsevaisuutta, vaurautta, uskonnollista monimuotoisuutta ja yleistä äänioikeutta". Niiden mukaan Yhdysvaltain omalla ulkopolitiikalla ei ollut mitään osuutta asiaan eikä siitä siksi tarvitse edes puhua.

Entä Bush ja Osama bin Laden? Kuusisto pitää molempien retoriikkaa varsin onnistuneena.

"Niissä vedotaan sopiviin arvoihin ja käytetään 'omille' tuttuja termejä. USA:n retoriikka on uskottavaa ja pelottavaakin, sillä se on estänyt joitakin valtioita toimimasta tietyllä tavalla. USA on näyttänyt, kuka on maailman ainoa suurvalta."

Mutta myös Al-Qaida on onnistunut – jopa niin hyvin, että sen "Kuolema Yhdysvalloille" -videonauhojen esittämistä amerikkalaisissa uutisvälineissä rajoitettiin. Amerikkalaiset ovat ilman niitäkin tarpeeksi kauhuissaan. Persianlahden sodan aikana amerikkalaisten siviilien ei tarvinnut koskaan pelätä Irakin Scud-ohjuksia. Tällä kertaa Yhdysvaltain valtavasta arsenaalista ei ollut suojelemaan sen omaa kansaa.

"Terroristit ovat myös saaneet paljon huomiota", Kuusisto lisää. "Koko maailma pysähtyi – jopa pienessä Suomessa lehtien etusivut menivät uusiksi."