Sata vuotta täyttävä Cadillac on ollut monessa tiennäyttäjänä maailman autoteollisuudelle ja lunastanut paikkansa ihmisten sydämissä yhtenä auton historian suurista legendoista.


On vuosi 1954. Nuoren kuorma-autonkuljettajan Elvis Presleyn rempseästi esittämä laulu That's All Right Mama soi radioissa joka puolella Yhdysvaltoja. Aloitteleva rocklaulaja on juuri lyönyt itsensä läpi; pankkitilillä on ensimmäisen kerran rahaa niin, ettei tiedä, mitä sillä tekisi. Elvis ajaa kotiinsa, sitoo äitinsä silmät huivilla ja taluttaa tämän ulos. "Mitä sinä nyt höpsit?" kysyy äiti. Pihamaalla Elvis ottaa huivin pois äitinsä silmiltä. "Pieni lahja sinulle", hän sanoo. Pihassa seisoo upouusi avo-Cadillac.

Vuonna 1977 kuollut rockin kuningas suosi Cadillacia. Hänellä oli sellaisia vuosien saatossa useita kymmeniä. Eikä hän suinkaan ollut mielihalujensa kanssa yksin: 1950-luvun lopulla tehdyn laajan kyselytutkimuksen mukaan noin 70 prosenttia amerikkalaisista olisi valinnut autokseen Cadillacin, jos hinta ei olisi ollut ongelma.

"Standard of the World"

Eräänä elokuun päivänä vuonna 1902 joukko detroitilaisia liikemiehiä meni tapaamaan maineikkaan työstökoneyhtiön osakasta Henry M. Lelandia. He olivat aikeissa likvidoida vaikeuksiin joutuneen autotehtaansa, jonka pääinsinööri Henry Ford oli lähtenyt omille teilleen. Leland oli tarjonnut uutta moottoriaan Olds Motor Companylle, joka oli kuitenkin kieltäytynyt kohteliaasti. Leland näki tilaisuutensa ja ehdotti miehille, että he perustaisivat yhdessä uuden autotehtaan.

Mutta mistä yhtiölle saataisiin riittävän arvokas nimi? Detroitin kaupunki oli juuri viettänyt 200-vuotisjuhliaan. Kaupungin oli perustanut ranskalainen aatelismies Sieur Antoine de la Mothe Cadillac. Niinpä elokuun 22. päivänä 1902 syntyi Cadillac Automobile Company.

Lelandin tavoitteena oli valmistaa autoja keskeisenä periaatteenaan korkea laatu suurten määrien kustannuksella. Hän ajamansa tarkat valmistustoleranssit ja osien vaihdettavuuden periaate toivat Cadillacille himoitun Dewar Trophyn, Royal Automobile Club of Londonin jakaman "autonvalmistajien Nobel-palkinnon" vuonna 1908. Sen innoittamana yhtiö omaksui sittemmin Cadillacin motoksi vakiintuneen mainoslauseen Standard of the World – merkitsihän palkittu auto vertailukohdetta ja esikuvaa koko maailman autoteollisuudelle.

Sähkövalot olivat tulossa autoihin vasta vähitellen, vaikka koteja oli valaistu sähköllä jo vuodesta 1880. Alkuun sähkövalot sai vain lisävarusteena, mutta 1912 Cadillac tarjosi yhdistetyn sähkövalo- ja käynnistinpaketin, jolla se voitti toistamiseen Dewar Trophyn. Starttimoottorin mallina oli Dayton Engineering Laboratories Companyn (myöh. Delco) kassakoneen moottori. Vuoteen 1920 mennessä kaikki isojen autojen valmistajat seurasivat Cadillacin esimerkkiä.

Klassiseksi amerikkalaisten autojen voimanlähteeksi sittemmin kohonnut V8 oli alkujaan ranskalainen innovaatio, mutta vasta Cadillac valmisti ensimmäiset kaupallisesti menestyneet V8-moottoriset autot. Yhtiön patriarkan pojan Wilfred Lelandin suunnittelema 5,1-litrainen "veekasi" kehitti 70 hevosvoimaa. Vuoden 1915 mallia, jossa kyseinen moottori esiteltiin, myytiin heti yli 20.000 kappaletta. Muut autonvalmistajat pilkkasivat Cadillacin moottoriuutuutta, mikä kirvoitti yhtiön mainosmiesten kynästä kuuluisan The Penalty of Leadership ('Johtajuuden kirot') -mainoksen:

"Kaikilla inhimillisen ponnistelun aloilla se, joka on ykkösenä, joutuu jatkuvasti elämään julkisuuden valokeilassa. Olipa johtajuuden viitta ihmisen tai teollisen tuotteen yllä, kilpailuhenki ja kateus ovat alati läsnä. Kuvataiteissa, kirjallisuudessa, musiikissa ja teollisuudessa palkkio ja rangaistus ovat aina yksi ja sama asia. Palkkio merkitsee laajaa tunnustusta; rangaistus puolestaan vihamielistä torjumista ja parjaamista. Kun ihmisen aikaansaannoksesta tulee vertailukohde koko maailmalle, siitä tulee myös kademielisten maalitaulu. Jos hänen työnsä on vain keskinkertaista, hänet jätetään rauhaan. Jos hän saa aikaan mestariteoksen, miljoonat pilkkakirveet nostavan äläkän."

Autoteollisuuden pudotuspeli

Vuonna 1909 William C. Durantin onnistui kahden turhan yrityksen jälkeen lopulta tehdä Lelandeille tarjous, josta nämä eivät voineet kieltäytyä, ja näin Cadillacista tuli osa General Motors -yhtiötä. Lelandien ehtona kaupalle kuitenkin oli, että Cadillac Motor Car Division saisi toimia itsenäisesti heidän johdossaan. Tähän suostuttiin.

1920-luvun riehakkaan "jazz-ajan" ollessa huipussaan Cadillac tarjosi rahassa rypeville amerikkalaisille vuosittain kymmeniä eri malleja ja satoja värikombinaatioita. Merkki kohotti profiiliaan entisestään muotoilija Harley J. Earlin innovoimalla La Salle -mallilla (1927).

Juhlat päättyivät Wall Streetin pörssiromahdukseen 1929. Seuraavan vuosikymmenen laman aikana Cadillac olisi hyvinkin saattanut päätyä konkurssiin, jollei sillä olisi ollut takanaan General Motorsin valtavia resursseja.

Autoteollisuuden keskittyminen oli alkanut jo 1920-luvulla, ja laman aikana pudotuspeli kävi yhä armottomammaksi. Lukuisat Cadillacin itsenäiset kilpailijat luksusautomarkkinoilla – Pierce-Arrow, Marmon, Peerless ja jopa maineikas Duesenberg – kaatuivat. Kun vuonna 1920 amerikkalaisia autonvalmistajia oli vielä noin 200, kahta vuosikymmentä myöhemmin niitä oli enää 17.

Cadillacin amerikkalaisista luksusautokilpailijoista oli toisen maailmansodan jälkeen jäljellä enää Packard. Vuonna 1949 valmistui ensimmäinen Cadillac Coupe de Ville, kaksiovinen hardtop-malli, joka syrjäytti lopullisesti Packardin valta-aseman rikkaan poikamiehen tai tähtinäyttelijättären autona. USA uhkui sodanjälkeistä vaurautta, ja Cadillacin kilpailijoista yksi toisensa jälkeen oli hyytynyt matkan varrelle.

Osaksi amerikkalaista unelmaa

Vuonna 1950 New Yorkin Broadwaylla esitettiin näytelmä The Solid Gold Cadillac. Se toimi lähtölaukauksena populaarikulttuurisuuntaukselle, jonka tähtenä oli Cadillac-auto. Vuosien saatossa sepitettiin yli tuhat laulua, joissa mainittiin Cadillac nimeltä; lisäksi Cadillac esiintyi "pääosassa" lukuisissa kirjoissa, elokuvissa ja maalauksissa.

1950-luku oli Yhdysvaltain "kultainen vuosikymmen": USA:sta oli toisen maailmansodan myötä tullut johtava länsimaa, ja amerikkalainen keskiluokka oli vauraampaa kuin koskaan. Amerikkalaismiehen unelmaksi muotoutui yhä yleisemmin kaunis vaimo, upea omakotitalo sekä kaksi Cadillacia autotallissa. Cadillacin kaksiovinen luksusmalli Eldorado, joka näki päivänvalon 1953, oli amerikkalaisautoilijan ykkösunelma peräti 23 vuoden ajan. Kaikki, joilla oli riittävästi rahaa, ajoivat Cadillacilla – rocklaulajista filmitähtiin ja bisnesmiehistä gangstereihin.

Yhdysvallat oli 1950-luvun lopulla matkalla avaruuteen, mikä heijastui myös uusien autojen muotoiluun. Takasiipi-innostuksen huipentuma oli vuoden 1959 Cadillac, jossa 114 cm:n korkeuteen tien pinnasta kohoavia siipiä koristivat luodin muotoiset "rakettitakavalot". Auto kirvoitti monien aikalaisten suista kitkeriä lausuntoja, mutta vuosien mittaan "viisysi"-Cadillacista on tullut amerikkalaisen autoteollisuuden suurin klassikko, joka ikuistettiin jopa postimerkkiin vuonna 1995.

Cadillacin varustelutason rinnalla muut autot kalpenivat. Esimerkiksi vuonna 1966 merkin vakio- tai lisävarusteisiin sisältyivät automaattivaihteet, ohjaustehostin, vakionopeussäädin, ilmastointi, sähkömoottorein liikuteltavat etuistuimet ja sivuikkunat, keskuslukitus, säädettävä ohjauspyörä ja stereoradio. Tavallisessa eurooppalaisessa autossa ei ollut mitään niistä.

Moottorit kasvoivat USA:ssa ja hevosvoimakilpailu kävi kuumana. Vuoden 1970 Cadillac Eldoradoon asennettiin muhkea 500 kuutiotuuman (n. 8,2 litran) V8, joka kehitti huikeat 400 hevosvoimaa.

Uusi kilpailu rikkaiden rahoista

Suuret, korkeapuristeiset moottorit merkitsivät kuitenkin runsaita päästöjä. Los Angelesin seutu alkoi 1970-luvun vaihteeseen mennessä tukehtua liikenteen aiheuttamiin saasteisiin. Niinpä USA:ssa alettiin Kalifornian johdolla asettaa autoille yhä tiukempia päästömääräyksiä. Amerikkalaiset autot pienentyivät vasta 1970-luvun lopulta alkaen, mutta päästöjä pyrittiin hillitsemään jo ennen sitä laskemalla moottorien tehoja ja määräämällä katalysaattorit pakollisiksi.

Vauhtia tälle kehitykselle antoi vuoden 1973–74 öljykriisi, joka osoitti USA:n markkinoiden haavoittuvuuden. Vaikka Yhdysvallat oli itsekin öljyntuottaja, OPEC:n hintakartelli pani neljällä pyörällä liikkumaan tottuneen kansakunnan polvilleen. Viimeiset jättikokoiset Cadillacit tulivat ulos tehtaan hihnalta vuonna 1976.

Seuraavat kymmenkunta vuotta amerikkalainen autoteollisuus oli vaikeuksissa. Japanilaisten autojen invaasio oli kaataa mm. Chrysler Corporationin, eikä General Motorsin tuotteillakaan ollut samanlaista imua kuin ennen. Amerikkalaiset autot pienentyivät, mutta monien mielestä eivät tarpeeksi, ja niiden moottorit olivat etenkin 1970–80-luvun vaihteessa kovin heikkotehoisia. Vasta 1990-luvulle tultaessa USA:n autoteollisuus oli uudistunut siinä määrin, että sen tuotteet alkoivat jälleen menestyä.

Kilpailu ylemmän keskiluokan rahoista oli kuitenkin kiristynyt. Nyt Cadillacin vaihtoehtoina olivat mm. Lexus, Jaguar, Mercedes-Benz, BMW ja Volvo. Kotimaisista autoista Cadillacin rinnalle ja hieman ohikin – myös limusiinimarkkinoilla – oli hurauttanut Lincoln Town Car.

Cadillac Suomessa

Cadillac on vuosien saatossa herättänyt Suomessa suuria intohimoja. 1970-luvun autolehtiä lukiessa toimittajan poliittinen suuntautuneisuus paljastui saman tien sen perusteella, ylistikö vai solvasiko hän amerikkalaisia autoja. "Dollarihymyjen" ystävien keskuudessa Cadillacin nauttima glamour oli aivan omaa luokkaansa – samaa kuin Rolls-Roycen tai Mercedes-Benz 600 Pullmanin.

Cadillac oli Suomessa vielä 1980-luvun vaihteessa kerrassaan harvinainen näky. Valtion saattueiden ja Yhdysvaltain suurlähetystön lippulaivanakin oli "vain" Chrysler New Yorker. Presidentti Mauno Koivistoa sentään kyydittiin Cadillac Fleetwood 75 -limusiinilla.

Vuonna 1984 voimaan astunut verouudistus muutti kuitenkin kaiken. Siitä lähtien yli 25-vuotiaat tuontiautot ovat olleet vapaita Suomen autoverosta. Ensimmäiset "viisysit" ja sitä vanhemmat Cadillacit ilmestyivät teillemme jo samana vuonna. Seuraavien vuosien aikana vanhoja Cadillaceja laivattiin Suomeen satamäärin.

Samalla Cadillacin statusarvo maassamme kuitenkin laski jyrkästi. Cadillacia ei enää mielletty herrasväen luksusautoksi vaan cruisailua harrastavan nuorison leikkikaluksi. Tämä ei kuitenkaan häirinnyt niitä, jotka toteuttivat elinikäisen unelmansa ja hankkivat vanhan Cadillacin. Sillä mikä ihmistä ajaa eteenpäin ponnekkaammin kuin unelmien tavoittelu.

* * *