Hovioikeus tuomitsee Heinon pariskunnan murhista syytetyt espoolaispojat 14. helmikuuta. Yhtä syytetyistä puolustanut asianajaja Aarno Arvela pohdiskelee ihmiselämän varjopuolia, muttei halua osoittaa syyttävällä sormella ketään.


Asianajaja Aarno Arvelan toimisto sijaitsee Leankadulla kivenheiton päässä Pasilan poliisitalosta. Täältä on lyhyt matka tapaamaan pidätettyjä tai vangittuja asiakkaita. Vahdissa ollut irlanninsetteri Eddie tervehtii vieraita äänekkäin haukahduksin.

Pienkerrostalon kivijalassa sijaitseva toimisto yllättää vaatimattomuudellaan – onhan kyse juristista, joka on puolustanut suurta julkisuutta saaneita rikoksentekijöitä aina Steen Christenseniä myöten. Tämän vuoden alussa on vuorossa ollut yksi Martti ja Elise Heinon murhista syytetyistä espoolaispojista.

”Rikoksen poluille” jo nuorena

Kaikista asianajajista rikosjuttuihin erikoistuneet juristit ovat ammattikuntansa vaatimattomimmin ansaitsevia. Onhan merkittävä osa heidän asiakkaistaan syrjäytyneitä ihmisiä, jotka ovat tarttuneet veitseen tai paistinpannuun ja lopettaneet juovuspäissä aloitetun riidan kohtalokkaalla tavalla. Lukuisissa tapauksissa heidän puolustamisensa maksaa valtio – joka ei tunnetusti ole avokätinen kenellekään.

Mikä sitten sai miehen aikoinaan ryhtymään juuri rikosasianajajaksi?

– Minulle valinta oli aika selvä jo opiskeluaikana, Arvela kertoo. – En koskaan opiskelemaan lähtiessäni ollut intohimojuristi. Valitsin alan, kun en keksinyt mitään viisaampaakaan. Opiskelun kestäessä asianajo oikeastaan sitten ikään kuin itsestään loksahti kohdalleen.

Ratkaisevan sysäyksen rikosasianajoon Arvela sai 1970-luvun alussa, kun hän päätyi avustajaksi rikosasianajaja Martti Pöyhösen toimistoon. Valmistuttuaan vuonna 1974 Arvela perusti oman toimiston, mutta Pöyhönen käytti häntä yhä silloin tällöin apunaan.

Arvela hoitaa jonkin verran myös siviili- eli riita-asioita – avioero-osituksia, perinnönjakoja sekä kosteusvahinko-, asuntokauppa- ynnä muita riitoja – mutta nykyisen oikeudenkäymiskaaren säännöistä johtuen hyvin harvat näistä jutuista päätyvät käräjäsaliin asti. Noin 80 prosenttia hänen kaikista töistään on rikosjuttuja.

Rikosasianajossa Arvelaa kiehtoo asiakkaidensa asioiden ajaminen oikeussalissa. Hän viittaa englantilaiseen järjestelmään, jossa solicitor pitää yllä kontaktia asiakkaaseen, tekee kirjalliset valmistelutyöt ja hankkii barristerin. Tämä puolestaan hoitaa esiintymisen, ns. pledeerauksen, itse oikeudenkäynnissä.

– Olen hengeltäni enemmän barrister kuin solicitor, Arvela luonnehtii. – Oikeudenkäymiskaaren uudistuksen myötä tullut keskitetty ja suullinen pääkäsittely sopii minulle. Pidän asian hoitamisesta tässä ja nyt – ja rikosasiaan valmistaudutaan nimenomaan pääkäsittelyä silmällä pitäen.

Suomessa rooleja ei kuitenkaan Englannin tapaan jaeta, sillä meillä jutun hoitaminen edellyttää molempien tehtävien suorittamista. Käräjäsaliin ei voi marssia tuntematta omaa juttuaan perin pohjin.

Voiko rikollista puolustaa?

Arvela on hoitanut monenlaisia rikosjuttuja arkisista Kela-petoksista poliisimurhiin. Entä missä kulkee raja: ketä voi puolustaa? Raiskaajaa? Pedofiiliä? Murhaajaa? Terroristia?

– Sitä ei voi sanoa etukäteen. Jokainen toimeksianto täytyy joko ottaa tai olla ottamatta vastaan, kun se tulee eteen. Kieltäytymisen raja on siinä, kun toteaa, että joko itse tehtävässä tai mahdollisessa päämiehessä on jotain sellaista, joka estää sen, ettei pystyisi tehtävää tehokkaasti hoitamaan.

Arvela lisää samaan hengenvetoon, että asianajajalla ei onneksi ole velvollisuutta perustella mahdolliselle asiakkaalle, miksi hän kieltäytyy toimeksiannosta. Ei tarvitse sanoa, mitä ajattelee. Millaisissa tapauksissa hän sitten on hylännyt tarjotun tehtävän?

– Ne ovat liittyneet yleensä siihen, että asiakas on ollut niin eri aaltopituudella, että itsestä on tuntunut, että hänen kanssaan syntyisi ennemmin tai myöhemmin konflikti. Jotenkin vain kellot soivat sillä lailla, että tästä ei hyvä seuraa. Se, mitä odotetaan, saattaa olla niin epärealistista, että asianajaja havaitsee, ettei niihin pysty missään tapauksessa vastaamaan.

Arvelan mukaan joillekuille ei millään mene ”jakeluun”, että syytetyn väitteiden tueksi olisi oltava konkreettisia todisteita. Usein rikossyytteeseen vastaaja kuvittelee, että kun hänen sanaansa vastassa on toisen sana, jutussa ”ei ole mitään näyttöä”. Toisin kuin syytetyllä, asianomistajalla ja todistajilla on kuitenkin laissa määrätty totuusvelvollisuus, niinpä oikeuskäytännössä on tapana uskoa heitä. Epäillyn sana ei paina yhtä paljon.

Niin sanottu suuri yleisö usein ihmettelee, mikä asianajajien moraalissa mättää, että raiskaajia ynnä muita roistoja pitää puolustaa. Arvela ei näe tilanteessa eettistä ongelmaa.

– Peruslähtökohtana on, että me emme puolusta tekoa. Asianajajilla on ihan yhtäläinen moraali tavallisten kansalaisten kanssa. Meidän tehtävämme on puolustaa sitä ihmistä, joka joutuu syytetyksi. Se, että joku on tehnyt pahaa, ei merkitse sitä, että häntä ei tulisi puolustaa. Oikeusvaltion käsitteeseen kuuluu, että vaikeuksiin joutuvalla henkilöllä on oltava vähintään asianajaja. Vastapuolella on kohtuullisen vahva organisaatio – poliisi, syyttäjä ynnä muut.

Tällaisessa tilanteessa asianajaja on usein paitsi päämiehensä lainopillinen myös henkinen tuki. Hän on ainoa henkilö, jonka syylliseksi epäilty saa tavata kahden kesken.

Joissakin tapauksissa jopa henkirikokseen syyllistynyttä voi ymmärtää, vaikkei hyväksyisikään itse tekoa. Arvela viittaa pitkällisen perheväkivallan uhreiksi päätyneisiin naisiin:

– Jonakin päivänä sitten se malja vuotaa yli ja ihminen tarttuu fileerausveitseen ja purkaa sen vuosien pahoinvoinnin siihen yhteen onnettomaan veitseniskuun – ja seuraamuksena on sitten yhdeksän vuotta vankeutta.

Ihmisten käsitys oikeudenkäynneistä on paljolti amerikkalaisten sarjafilmien varassa. Niissä usein hyvinkin syyllinen henkilö saadaan uskomattomilla tempuilla vapautettua.

– Suomessa todennäköinen syyllinen ei tempuilla vapaudu, Arvela vakuuttaa. – Kyllä meillä on hirveän hyvä järjestelmä. On toki mahdollista, että syyllinenkin henkilö vapautuu syytteestä, mutta se on normaalin oikeusturvan järkevä hinta. Jos syyttäjä ei pysty näyttämään kaikkia syytteitään toteen, se on mittari siitä, että järjestelmä toimii. Siinä vaiheessa pitää huolestua, jos jossain yhteiskunnassa syytteitä ei lainkaan hylätä.

Julkisuuden valokeilassa

Mitään ”top ten” -listaa Arvela ei ole ajatuksissaan jutuistaan koskaan pitänyt eikä osaa niitä sillä tavoin ajatella. Paljon julkisuudessa esillä olevat jutut saattavat oikeudellisesti ja ammatillisesti olla hyvinkin yksinkertaisia – niihin ei näyttömielessä liity mitään dramatiikkaa.

Sen sijaan vuosien varrella on ollut mieleen jääviä tapauksia, jotka ovat usein olleet oikeudellisesti sinänsä pikku juttuja.

– Kun pienessä asiassa, jossa seuraamus olisi pelkkä pikku sakko, onnistuu osoittamaan, että päämies on syytön, se jää parhaiten mieleen. On oltu päämiehen kanssa tilanteessa, jossa on tarvinnut herättää kaikki salissa olijat siihen, että ”hei, huolimatta siitä, että on näin pienestä asiasta kyse, hän on vielä lisäksi syytön”.

Toinen alue juttuja, jotka jäävät mieleen, ovat sellaiset, joihin liittyy jotakin suurta tragediaa tai suurta komediaa tai mitä hyvänsä inhimillisen elämän sykähdyttävää piirrettä. Rikosasiakin voi joskus olla jopa hauska – siihen liittyy niin huvittavia piirteitä, että ne jäävät mieleen.

– Nämä ovat asioita, että jos nyt kerron ne tapaukset ja ne tulevat lehteen, joku voi tunnistaa niistä itsensä. Asianajajat ovat huonoja muistelijoita siksi, että asiakkaamme ovat tunnistettavissa.

Eiran poliisimurhat runsaat viisi vuotta sitten tehneen Steen Christensenin tapaus jäi Arvelalle mieleen lähinnä suunnattoman mediamyllytyksen vuoksi.

– Ei sitä osannut etukäteen kuvitella. Vaikka sitä ennenkin oli ollut tapauksia, joista media oli ollut kiinnostunut, niin se kyllä ylitti kaikki. En ikinä ollut osannut kuvitella, kuinka monta lehteä yhdessä kaupungissa ilmestyy. Kun laski puhelimen, niin siellä oli jo seuraava… Kun tuollainen Steen Christensenin tapaus kiinnostaa ihan kaikkia – on ihan sama, onko se valtakunnallinen ykköslehti vai jokin kaupunginosalehti jossakin, niin aivan varmasti jokainen niistä kirjoittaa siitä. Silloin se ryöpsähti sillä tavalla, että sen tajusi, että – hupsista.

Arvelan mielestä asiointi tiedotusvälineiden edustajien kanssa on silti aina sujunut hyvin.

– ”No comments” -linja on ollut asianajajien keskuudessa aika perinteinen. Viime vuosina se on kuitenkin muuttunut ja se on minusta hyvä. Toimittajat kirjoittavat kumminkin jotakin, ja silloin on vaarana, että syntyy väärintulkintoja. Mutta jos asianajaja sanoo, että tästä asiasta en voi tästä ja tästä syystä kertoa tai että en voi ottaa asiaan kantaa, niin sitten se tulee lehteen oikein. Silloin homma yleensä toimii. Se on nykyaikaa.

Kun nuori tekee rikoksen

Heinojen murhat olivat käsiteltävinä Kouvolan hovioikeudessa 13.–15. tammikuuta. Hovioikeus antaa tuomionsa asiassa helmikuun 14. päivänä.

– Tässä joutuu asianajajana miettimään, mikä tämä tilanne on. Miten turvata oman lapsen oikeiden ratkaisujen tekeminen? Miten kasvatuksella pystyy vahvistamaan lasta niin, että riskejä tällaiseen käyttäytymiseen ei missään ryhmässä syntyisi? Kun neljä nuorta syyllistyy henkirikokseen, niin vaikka kuinka on tällaisen nuoren asianajajana, samat kysymykset nousevat mieleen kuin kenellä tahansa.

Myös Myyrmäen pommiräjähdys on herättänyt ajatuksia. Kuinka tavalliset suomalaiset nuoret päätyvät moisiin hirmutekoihin?

– En ajattele, että suomalaisessa yhteiskunnassa on välttämättä jotain pielessä. Tämä on esimerkki siitä, että vaikka eletään pohjoismaisessa yhteiskunnassa, jossa huolenpito kaikista on sekä yhteiskunnan että kodin vastuulla, niin siitä huolimatta pääsee tapahtumaan tällaista. Elämä on niin hirvittävän monimuotoista ja vaikeaa, että mitkään keinot eivät takaa, ettei näin voisi tapahtua. Joskus vain on niin, että kun useampi asia menee samaan aikaan väärään asentoon, voi tapahtua jotain tällaista.

Arvelan mielestä se ei kuitenkaan välttämättä ole merkki siitä, että yhteiskunnassamme olisi epäonnistuttu lasten ja nuorten kasvatuksessa.

– Meidän täytyisi olla välillä armeliaita itsellemmekin. On helppoa sanoa, jos henkilö, jolla on ollut mielenterveydellisiä ongelmia, tekee rikoksen, että 90-luvun laman tuomat säästöt – laitospaikkojen vähentäminen ja avohoitoon siirtyminen ynnä muu – on syynä tällaiseen. Elämä vain on sellaista, että tietty määrä tällaista tapahtuu ihan riippumatta siitä, mitä olisi tehty toisin. Meillä ei ole mitään toisin toimimisen mallia, jonka kautta voisimme sanoa, että ”jos olisi tehty sinä ja sinä vuonna toisella tavalla, niin tällaista ei olisi koskaan tapahtunut”. Parhaista yrityksistä huolimatta joskus asiat voivat vain mennä pieleen – ei vain kirjallisuudessa vaan myös oikeassa elämässä.

Rikoksia pakoon runouteen

Kevättalvella 57 vuotta täyttävä Arvela syntyi ja kasvoi Helsingin ”Rööperissä” (Punavuoressa). Hän asuu nykyisin vaimonsa Liisan ja koiransa Eddien kanssa lähellä merenrantaa Espoossa. Hänen kaksi tytärtään ovat jo aikuisia ja muuttaneet pois kotoa.

Vaikka rikosasianajajan työ on Arvelan mukaan ”vähän karua”, hän on ollut hyvin tyytyväinen uravalintaansa. Työ on kuitenkin työtä, eikä hän näin ollen välitä vapaa-aikanaan seurata television lakisarjoja taikka ahmia dekkareita. Muuta kirjallisuutta hän sen sijaan lukee runsaastikin. Joskus rankkojakin oikeustapauksia sisältävä työ pysyy tasapainossa osin herkillä kiinnostuksen kohteilla.

– Ei ole lainkaan tavatonta, että ostan Akateemisesta jonkin runokirjan, hän kertoo.

Arvela ei pelaa golfia eikä hänellä ole muitakaan ”trendiharrastuksia”. Ulkoileminen vaimon ja koiran kanssa käy riittävästä liikunnasta.

Televisiosta Arvela sanoo seuraavansa lähinnä ajankohtaisohjelmia ja dokumentteja. Kiinnostus eri maiden kirjallisuuteen ja kulttuureihin johti parikymmentä vuotta sitten James Joycen ja Samuel Beckettin teosten kautta Irlanti-innostukseen. Siitä lähtien Arvelat ovatkin viettäneet miltei kaikki lomansa Irlannissa ja lukeutuvat Finnish Irish Society ry:n aktiiveihin. Myös maan nykykirjallisuus kiinnostaa.

– Toivon, että säilytän uteliaisuuteni vielä pitkään, hän sanoo hymyillen.

* * *