Äänestysaktiivisuus on laskenut vuosikymmeniä. Miksi äänestäminen ei kiinnosta ja mikä politiikan rooli nykymaailmassa on?


”Joku äänestää aina. Jos Sinä et, muut ratkaisevat, kuka asioista päättää. Heikennetäänkö työttömyysturvaa? Kuka maksaa verot? Kenen verotusta kevennetään? Muutetaanko julkiset palvelut maksulliseksi? Saako työntekijöitä kohdella miten sattuu? Huolehdi, että päätöksiä tekevät ihmiset, jotka ymmärtävät palkansaajien asioita. – ÄÄNESTÄ TAI KÄY HUONOSTI!”

Näin patistetaan palkansaajia uurnille SAK:n tuoreessa eduskuntavaalikampanjassa. Julisteiden ja korttien visuaalinen ilme imitoi 7 päivää -lehden taittoa.

– Kampanjamme sisältö oli pitkän prosessin tulos, SAK:n viestintäpäällikkö Sari Aalto-Matturi kertoo. – Etsimme äänestämisen olemusta, ja idea syntyi puolivahingossa. Tarkoitus on tiivistää, mistä äänestämisessä on kysymys. Sillä ei haluta neuvoa, ketä pitäisi äänestää, vaan saada ihmiset ajattelemaan, että äänestämisellä on merkitystä.

SAK:ssa ajatellaan, että äänestäminen on olennainen osa ay-liikkeen harjoittamaa edunvalvontaa. Viime keväänä tehdyn jäsenkyselyn mukaan vain 42 prosenttia SAK:n jäsenistä aikoi varmasti äänestää seuraavissa eduskuntavaaleissa. Luku merkitsee sitä, että miltei 600.000 SAK:laista saattaa jäädä maaliskuun 16. päivänä kotiin.

Poliitikot norsunluutornissa

– Hyväosaisemmat äänestävät yleensä aktiivisemmin kuin huono-osaisemmat, Suomen Akatemian tutkija, dosentti Ilkka Ruostetsaari kertoo. – Koska heikommassa sosioekonomisessa asemassa olevat yleensä äänestävät työväenpuolueita, äänestysaktiivisuuden lasku koituu pääsääntöisesti vasemmiston tappioksi.

Työelämästä syrjäytettyjen äänestysaktiivisuus on kaikkein heikointa. Huono-osaisten vaaleissa nukkuminen ei kuitenkaan ole koko totuus.

– Omien tuttavieni keskuudessa esiintyy myös äänestämättömyyttä, Kokoomuksen ryhmänjohtaja Ben Zyskowicz kertoo. – Jotkut hyvin pärjäävät ihmiset ovat sitä mieltä, etteivät he tarvitse politiikkaa, ja se on pois Kokoomukselta. Tällaisten ihmisten osuus on aika pieni, mutta se osoittaa, etteivät nukkujat ole pelkästään vasemmiston ongelma.

Äänestysinnon hiipuminen huolestuttaa poliitikkoja läpi puoluekentän. Korkean äänestysprosentin ajatellaan kertovan poliittisen järjestelmän legitimiteetistä. Mielipidetutkimukset ovat 1970-luvulta asti osoittaneet, että kansassa elää vahva puolue- ja poliitikkokielteisyys.

– Yleisesti ottaen kyse on suomalaisesta poliittisesta kulttuurista, esivallan ja kansalaisten välisestä suhteesta. Ruostetsaari sanoo. – Kansainväliset vertailut viittaavat siihen, että meillä kansalaisten ja valtaeliitin välinen asenteellinen etäisyys on keskimääräistä suurempi. Eliitin ja kansalaisten maailmat ovat eriytyneet.

Syynä tähän eriytymiseen Ruostetsaari pitää toisen maailmansodan jälkeen tapahtunutta politiikan ammattimaistumista. Kun poliitikko ”ei ole koskaan tehnyt rehellistä työtä”, hän helposti menettää kosketuksensa tavallisen kansalaisen maailmaan.

Työttömien Valtakunnallisen Yhteistoimintajärjestön puheenjohtaja Lea Karjalainen mainitsee esimerkkinä lukuisten poliitikkojen hokemat ns. kannustinloukuista.

– Suhtautuminen työttömyyteen on hyvin työttömiä syyllistävä, ikään kuin työttömyys olisi ollut ihmisten henkilökohtainen valinta, hän kritisoi.

Paljonko on lupa odottaa?

Monien äänestäjien kritiikki kohdistuu viime aikojen yhteiskunnalliseen kehitykseen. Ehdottomasti silmiinpistävin muutos 1990-luvun vaihteen jälkeen on tapahtunut suomalaisilla työpaikoilla. Helsingin yliopiston professori, psykohistorioitsija Juha Siltala on tutkinut työelämän muuttumista.

Viimeisten kymmenen vuoden aikana elinkeinoelämässä on alettu käyttää yhä enenevässä määrin ilmauksia ”toimintojen tehostaminen”, ”synergiaedut”, ”yt-neuvottelut”… Vaikka työpaikka olisi näennäisen hyväkin, hyvinvointi ei välttämättä lisäänny:

– It-alan asiantuntijasektorin työt ja alipalkatut palvelualan pätkätyöt lähenevät toisiaan siinä mielessä, että ahkerankaan palkkatyön avulla ei voi enää vapautua pakkotahdista ja putoamisen pelosta, Siltala selvittää. – Puuttuu kunniallinen keskitaso, jossa voisi olla itseensä tyytyväinen kohtuullisten työsuoritusten varassa. Tarjolla on vain jatkuvaa kipuamista tai putoaminen kunnon töistä – molemmat terveyden, perheen ja ihmissuhteiden kustannuksella.

Siltalan mukaan hyvinvointiyhteiskunta oli historiallinen kompromissi tuottavuuden kasvun jaosta työntekijöiden eduksi. Siihen pakotti toisen maailmansodan jälkeinen vallankumouksen ja lakkojen uhka. Tämä uhka poistui, kun pääoma vapautui kansallisesta säätelystä ja alkoi kilpailuttaa työntekijöitä työehdoista ja valtioita pääomaverotuksen pienuudesta.

Moni toimihenkilö onkin viime vuosien kehityksen johdosta joutunut henkilökohtaiseen poliittiseen kriisiin: miksei Kokoomus pidä minun puoltani, vaikka nuorena aina äänestin sitä ja kouluttauduin akateemiselle alalle? Sama ääni on kellossa monella työläisperheessä kasvaneella ja työttömäksi jääneellä vasemmiston suhteen.

– Olen aina ollut näkemyksiltäni oikeistolainen, pian tohtoriksi väittelevä Elina Pietilä Lohjalta jyrisee. – Mutta kun olen viime aikoina työelämää katsellut, olen nähnyt, mikä merkitys ay-liikkeellä on ollut. Työmarkkinajärjestelmä edellyttää tiettyä vastuuntuntoa koko yhteiskuntaa kohtaan. Mutta nyt kun markkinatalous on alkanut jyllätä, tämä on alkanut pettää työnantajien puolelta. Poliitikot eivät ole tajunneet tätä, he ovat pudonneet kelkasta täysin.

– Siinä, että joku Kokoomus ajaa markkinaliberalismia, ei ole mitään ihmeellistä, Britanniassa 1980–90-luvulla opiskellut, pätkätöihin juuttunut Pia lisää vettä myllyyn. – Mutta kun Sdp:n valtakaudella Suomessa on siirrytty samalla lailla markkinaliberalismiin kuin Margaret Thatcherin Britanniassa 1980-luvulla… Se on aivan uskomatonta!

Ruostetsaari on kiinnittänyt huomiota ns. odotuskuiluun:

– Kansalaisten odotukset poliitikkoja kohtaan ovat jopa epärealistisen kovat. Politiikan liikkumatila on markkinavoimien puristuksessa hyvin ahdas. Ihmisillä on yhä laajalti sellainen käsitys, että eniten valtaa olisi poliittisilla instituutioilla. Todellisuudessa valta on viime vuosina siirtynyt talousinstituutioille ja EU:n myötä virkamieskunnan suuntaan.

Mihin katosivat vaihtoehdot?

TV1:n satiirisessa animaatiosarjassa Itse valtiaat pääministeri Paavo Lipponen (sd) kuvataan jatkuvasti halailemassa valtiovarainministeri Sauli Niinistöä (kok) ja kaivamassa Kokoomuksen kannatuspohjaa olemalla kokoomuslaisempi kuin Kokoomus itse. Satiiri on vuosisatoja ollut kirjailijoiden keino ilmaista poliittinen näkemyksensä yhteiskunnallisesta todellisuudesta, josta on muutoin pitkälti vaiettu.

Mainosalalla toimiva Kari on takavuosina toisinaan äänestänyt, joskus taas ei. Hän valittelee, että sopivan ehdokkaan löytyminen ei tahdo onnistua, kun puolueita ei erota toisistaan.

– Kaikki haluavat periaatteessa samoja asioita. Alkaa olla kohta vaikea erottaa, minkäväristä lippua vedetään salkoon.

– Puolueiden lähentyminen toisiinsa tuli selvästi esiin 1990-luvun aikana, Ruostetsaari toteaa. – Suuntaukset olivat läpi kentän hyvin samanlaisia: työllisyys ei ollut tärkeä kysymys, valtionvelan kasvun kuriin saaminen ja talouden saattaminen nousuun olivat. Ei voi sanoa, että ideologiat olisivat täysin kuolleet, mutta niiden esiin kaivaminen vaatii nykyään vähän enemmän vaivaa.

Verrattaessa nyky-Suomea 1970–80-lukuun ero on varsin silmiinpistävä. Sen huomaa parhaiten vaikkapa katsomalla vanhoja ajankohtaisohjelmien arkistofilmejä, joissa työläisten vappumarsseilla punaliput hulmusivat ja taistelulaulut raikuivat.

Kun poliittiset kysymykset eivät enää ole niin kärjekkäitä kuin neljännesvuosisata sitten ja kun vasemmistokaan ei ole enää sitä, mitä se oli ennen, monien huonompiosaisten on vaikea löytää puoluetta, mitä äänestää. Perinteinen suomalainen tapa protestoida onkin puida nyrkkiä taskussa:

– Tyytymättömyys voi näin kanavoitua äänestämättömyyteen, Ruostetsaari päättelee.

Toisaalta historiassa on myös ollut hyvin yllätyksellisiä vaaleja, kuten vuonna 1983, kun Suomen Maaseudun Puolue otti suurvoiton. Ruostetsaari ei kuitenkaan pidä puoluekentän laidoilla olevia nykyisiä pikkupuolueita todellisina vaihtoehtoina.

– Millään niistä ei ole karismaattista johtajaa kuten Smp:llä aikoinaan.

Oikeus vai velvollisuus?

Suomen itsenäisyyden ajan korkein äänestysprosentti eduskuntavaaleissa saavutettiin vuonna 1962, jolloin se oli 85,1 prosenttia. Vuodesta 1979 lähtien äänestysaktiivisuus on laskenut vaali vaalilta. Neljä vuotta sitten se oli 68,3 prosenttia. Vuosikymmenten ajan uutterimpia uurnille vääntäytyjiä ovat olleet eläkeläiset.

– Ihmisillä on pääsääntöisesti kaksi perustetta äänestää, instrumentaalinen ja ekspressiivinen, Ruostetsaari selvittää. – Edellisellä pyritään vaikuttamaan. Jälkimmäisessä äänestäminen koetaan kansalaisvelvollisuudeksi.

Nuorten kohdalla äänestämisen funktio on yleensä instrumentaalista. Äänestämistä pidetään vain yhtenä vaikutusmuotona muiden joukossa. Jos nuorista tuntuu, ettei äänestämisellä saada edistettyä omia tavoitteita, äänestämään ei mennä.

Ekspressiivistä äänestämistä esiintyy pääasiassa varttuneempien ja varakkaiden kansalaisten ryhmissä. Heillä ei yleensä ole yhtä suuria odotuksia äänestämisen tulosten suhteen. Ikä tuo myös mukanaan enemmän kärsivällisyyttä.

Osa nuorista onkin valinnut toisen tien. Järjestetään mielenosoituksia ynnä muuta ruohonjuuritason toimintaa – ääritapauksissa lähdetään kommandopipot silmillä yön pimeydessä tekemään iskuja turkistarhoille. Eläinoikeusliike on kuitenkin harvinainen poikkeus poliittisessa ilmastossamme.

– Suomessa poliittinen kulttuuri on huomattavan valtiokeskeinen, Ruostetsaari sanoo. – Meillä kansalaisyhteiskunta on heikompi kuin muissa maissa. Mobilisoitavuus on heikompaa, ja usein kansalaisjärjestöt saavat rahoituksensa valtiolta.

Jotkut aktivisteista kannattavat suoran toiminnan lisäksi myös äänestämistä, toiset eivät usko siihen. Oikeutta Eläimille -yhdistyksen aktiivi Toni kuuluu jälkimmäisiin:

– Edustuksellisessa demokratiassa on se ongelma, että ne, jotka valtaan eniten haluavat, sinne huonoiten sopivat. Jos osalla halukkaista onkin kauniita ajatuksia ja aitoa intoa, voit olla varma, että systeemi jauhaa nämä poikkeavat kaltaisikseen. Miksi minun pitäisi osallistua päättämään sorminuken kasvojen muodoista?

Ketä siis äänestäisi?

Mitä puolueiden sitten olisi tehtävä saadakseen kansalaiset innokkaammin uurnille? Vai onko mitään tehtävissä?

– Vaalikampanjassa täytyisi keskustella kysymyksistä, jotka kansalaisia oikeasti kiinnostavat, ja varmistaa, että he ymmärtävät esitettyjen vaihtoehtojen vaikutukset heidän talouteensa, Ruostetsaari vastaa. – Esimerkiksi jokin EU:n laajentuminen ei ihmisiä hirvittävästi kiinnosta.

– Vaikkei lupaisi kuin yhden asian ja pitäisi lupauksensa – sen sijaan, että huutaa viittäkymmentä asiaa eikä pidä niistä mitään, Kari esittää.

SAK ei ole ainoa, joka tekee työtä äänestysaktiivisuuden puolesta. Myös Karjalainen yrittää patistaa jäsenistöään uurnille:

– Korkea äänestysprosentti on tärkeä asia. Hyvinvoiva porukka äänestää aina. Mitä heikompi prosentti, sitä vahvempi on vahvojen asema eduskunnassa.

Niin sanottujen epätyypillisten työsuhteiden muuttuminen tyypillisiksi sateenkaarihallituksen – siis myös Sdp:n ja Vasemmistoliiton hallituksessa olon – aikana aiheuttaa kuitenkin hämmennystä.

– On vaikea kysymys, ketä pätkätyöläisen kannattaisi äänestää – en osaa vastata edes puoluetta, Karjalainen sanoo. – Jokaisen pitäisi lähteä omista arvoistaan. Ehkä omien sidosryhmien kautta pystyisi vaikuttamaan asioihin.

Oikeutta Eläimille -yhdistyksen toinen aktiivi Soile ei aio nukkua vaalipäivänä.

– Onneksi pääkaupunkiseudulla on mukavasti valinnan varaa. Eri asia on, jos omassa pienessä vaalipiirissä on vain todella huonoja vaihtoehtoja. Siinä tapauksessa ymmärrän äänestämättä jättämisen. Mutta tällöinkin kannattaisi kuitenkin vaivautua tiputtamaan uurnaan se tyhjä tai Aku Ankkaa kannattava äänestyslippu. Vasta se olisi selvä merkki protestoinnista.

Karikin uskoo äänestävänsä tällä kertaa, kaikesta huolimatta. Pia empii vielä, antaako maaliskuun 16. päivänä protestiääni vai jäädäkö kotiin ja liittyä nukkuvien alati kasvavaan armeijaan.

* * *

Satiiri sen sanoo sattuvasti

KOKOOMUKSEN johdossa pohdittiin ankarasti, kuinka erottua Sdp:stä eduskuntavaaleissa:

Niinistö: ”Mitä te huolehditte siitä, miten vetää vaalien alla eroa demareihin? Sehän on demareiden ongelma vetää eroa meihin. […] Miten olisi pelottelu uudella valtionvelan otolla? Luvataan, ettei oteta enää melkein yhtään.”
Zyskowicz: ”Tarkoitus on EROTTUA demareista. Niillä on Lipponen, joka on meidän kanssa asiasta samoilla linjoilla.”
Itälä: ”Verojen alennus?”
Zyskowicz: ”Kun niillä on se Lipponen!”
Niinistö: ”Nato-kielteisyys?”
Zyskowicz: ”Lipponen!”
Itälä: ”Nato-myönteisyys?”
Zyskowicz: ”Lipponen!”
Niinistö: ”No vedetään sitten ihan peruskokoomuslaista linjaa.”
Zyskowicz (hiiltyen): ”Siis mitä osaa sanasta Lipponen te ette ymmärrä?”

(TV1:n Itse valtiaat -animaatiosarja 1.2.2003)

Äänestysaktiivisuus eduskuntavaaleissa 1962–1999