Moni maallikko sotkee asiansa ja häviää oikeudenkäynnin luottamalla sokeasti siihen, että tuomioistuin ajaisi hänen etuaan. Varmin keino välttää kafkamainen lopputulos on mennä oikeuteen vain asiansa osaavan ammattilaisen kera.


Sakari oli saanut 30-vuotisen uran huipennukseksi potkut työpaikastaan. Uusi vastaava mestari oli sanonut hänelle, että hän ei ”enää kuuntele tuollaisen ay-kommarin räksytystä”. Ammattiyhdistysliikkeen aktiivina Sakari oli silloin tällöin selaillut lakikirjaa, niinpä hän tiesi, ettei kenellekään saanut antaa potkuja pelkästään mielipiteiden tai ammattiliittoon kuulumisen vuoksi.

Sakari haastoi työnantajansa oikeuteen. Vakuuttuneena siitä, että hänen asiansa olisi ”niin selvä, että se puhuisi puolestaan”, hän päätti säästää lakimiehen palkkion eikä palkannut asianajajaa. Vahingonkorvaukset laittomasta irtisanomisesta jäivät kuitenkin saamatta, koska Sakari ei ollut ymmärtänyt vaatia sellaisia.

Sakari sortui kahteen maallikolle tyypilliseen erheeseen: hän ryhtyi hoitamaan juttua itse tuntematta oikeudenkäynnin pelisääntöjä. Lisäksi hän oletti, että tuomioistuin etsisi Suomen koko säädöskokoelmasta juuri hänen jutulleen olennaiset lainkohdat ja tekisi sitten hänen kannaltaan toivottavat johtopäätökset. Sakarin onnettomuudeksi oikeus ei kuitenkaan toimi näin.

Oikeusneuvoskin palkkaisi avustajan

– Itse en rupeaisi omaa asiaani hoitamaan, sanoo Korkeimman oikeuden jäsen, oikeusneuvos Pertti Välimäki. – Oman jutun kanssa ei pysy nahoissaan, ja silloin arvostelukyky alkaa äkkiä heittää.

– Maallikolla on vielä toinenkin syy, Välimäki jatkaa. – Kun asia menee tuomioistuimeen, se vaatii sellaista erityisammattitaitoa, että sitä ei fiksunkaan ihmisen yleissivistyksellä hoideta ”kotiin”.

Kolmas syy, miksi sinisilmäiselle maallikolle käy usein köpelösti, on, että hän ei erota erityyppisiä juristeja toisistaan. Hänelle kaikki lakimiehet, kansanomaisesti ”tuomarit” – ilmaus, joka johtaa helposti harhaan – ovat jumalasta seuraavia ja hän olettaa näiden toimivan aina oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti. Ongelmia tulee, kun ”tuomari” ei olekaan tuomioistuimen puheenjohtaja vaan vastapuolen asianajaja, jonka tehtävänä on ajaa päämiehensä etua.

Sakarin tapaisia tietämättömiä maallikoita kuitenkin riittää. Heidän kaltaistensa juttuja päätyy silloin tällöin jopa Korkeimpaan oikeuteen saakka.

– Usein he ovat joko itse ajaneet asiaansa tai käyttäneet juristia, joka ei ole ansainnut heidän luottamustaan, Korkeimman oikeuden presidentti Leif Sevón toteaa ja kertoo, että nämä ”oikeustaistelijat” ovat taipuvaisia näkemään salaliittoja kaikkialla – väite, jota ei tiettävästi koskaan ole pystytty osoittamaan todeksi. Ongelmana yksinkertaisesti on yleensä se, että asiaa ei ole hoidettu ammattitaitoisesti.

– Kun tällainen asia kerran lähtee väärille raiteille, se on hyvin hankalasti enää korjattavissa, Sevón varoittaa.

Rikosasia vai riita-asia?

Yleisiä tuomioistuimia koskevaa prosessinormistoa uudistettiin merkittävästi 1990-luvulla. Uudet oikeudenkäynnin säännöt sisältävät Välimäen sanoin sellaisia menettelyllisiä ”salakuoppia”, että niihin lankeaa yksi jos toinenkin, joka ei kuvioita tunne.

Rikosprosessissa poliisin, syyttäjälaitoksen ja tuomioistuimen tehtävänä ja velvollisuutena on pitkälti totuuden selvittäminen: onko tapahtunut rikos, ja jos on, kuka on syyllinen kyseessä olevaan rikokseen ja mitä todella tapahtui? Syyteharkintaa tehdessään syyttäjän on otettava tasapuolisesti huomioon myös vastaajan syyttömyyttä tukevat seikat.

Itse oikeusprosessissa syyttäjä kuitenkin ajaa syytettä, ja silloin vastaajalla on parasta olla asiansa osaava avustaja. Suomalaisessa järjestelmässä tuomioistuimen on kaikeksi onneksi tietyn vakavuusasteen rikoksissa määrättävä viran puolesta vastaajalle puolustaja, jollei hän selvästi kykene ajamaan omaa etuaan.

Sen sijaan siviiliprosessissa eli riita-asiassa näin ei toimita. Niinpä tällaisessa prosessissa ovelampi usein voittaa ja jutun häviäjä maksaa viulut. Tässä jos missä ammattilaisen apu on kullan arvoista.

– Kärjistäen ilmaistuna: siviilijutussa tuomioistuinta kiinnostaa hyvin vähän, mitä todella on tapahtunut, sanoo asianajaja Timo A. Järvinen asianajotoimisto Palsala Erkko Järvisestä.

Yksi riita-asioiden kuriositeeteista on, että asianosainen voi vapaasti tunnustaa tietyn seikan, vaikka tietäisi sen täysin paikkaansapitämättömäksi, jolloin ko. seikkaa on pidettävä riidattomasti toteennäytettynä ja tuomioistuimen on tehtävä siitä tunnustajalle haitalliset oikeusseuraamuksia koskevat päätelmät.

Viivyttely ja laiminlyönti kostautuvat

Oikeusprosessin koukerot eivät kuitenkaan tyhjenny vielä tähän. Harva esimerkiksi tietää, että riita-asioissa asianosaisten on esitettävä kaikki vaatimuksensa ja niiden tueksi hankkimansa todisteet ennen pääkäsittelyä, mieluiten jo haastehakemuksessa. Toisin kuin USA:ssa, meillä ei oikeudenkäynnin osapuoli saa yllättää vastapuolta vetämällä ”hihastaan” uusia ratkaisevia todisteita vasta oikeussalissa.

Tällaisiin oikeudenkäynnin dramaattisuutta vähentäviin sääntöihin on järkevät perusteet: on kaikkien osapuolten intressissä, että oikeudenkäynnistä tulee mahdollisimman keskitetty ja tehokas. Kustannuksia kertyy aivan tarpeeksi ilman ylimääräisiä istuntokierroksiakin.

Tässä piilee yksi maallikon pahimmista sudenkuopista. Jollei hän ole käyttänyt alusta asti asiansa osaavaa avustajaa, joka neuvoisi, miten missäkin vaiheessa tulee toimia, esimerkiksi vahingonkorvausvaatimusten esittäminen voi tapahtua liian myöhään.

Eikä siinä vielä kaikki. Jos se, joka siviilijutussa on haastettu, ei vastaa, käräjäoikeus voi kantajan vaatimuksesta antaa asiassa ns. yksipuolisen tuomion, josta ei voi lainkaan valittaa hovioikeuteen. Tämä on eräänlainen rangaistus ”prosessuaalisesta niskoittelusta”.

– Jollei osaa näiden sääntöjen puitteissa pelata, voi käydä niin, että se juna, johon olisi pitänyt hypätä, meni jo, Välimäki toteaa ja korostaa, että juttu olisi aina pyrittävä voittamaan jo alioikeudessa. Muutoksenhakutuomioistuinten tehtävänä on lähinnä tarkistaa, että prosessi hoidettiin käräjäoikeudessa oikein.

– Yksi tärkeä pointti on näyttötaakka – mitä eri tilanteissa väitteen tai vaatimuksen esittäjän tulee näyttää toteen, Järvinen lisää. – Jollei tätä tiedä, asian menestyksellinen hoitaminen on aivan mahdotonta.

Puolueettomuuden vaatimus

Välimäen arvion mukaan syy siihen, miksi maallikko usein odottaa tuomioistuinlaitoksen aktiivisesti selvittävän asian ja neuvovan häntä, on, että asioitaessa arkipäivän hallinnollisten viranomaisten – esimerkiksi Kansaneläkelaitoksen tai verottajan – kanssa ko. viranomaisilla on lakiin perustuva velvollisuus huolehtia asian selvityksestä sekä neuvoa ja opastaa asiakasta, kuinka tämän tulee toimia.

Miksei sitten tuomioistuin voisi toimia samoin ja avustaa sellaista oikeusriidan osapuolta, jonka se havaitsee olevan selvästi ”pallo hukassa”? Välimäki tyrmää ajatuksen täysin:

– Ajatus, että tuomioistuin alkaisi hoitaa asioita asianosaisten puolesta, ei kerta kaikkiaan sovi järjestelmään. Siinä kävisi niin, että se, jolla on valta, monopolisoisi toisen osapuolen kannan yhteiseksi eduksi.

Jottei tuomioistuimen puolueettomuus vaarantuisi, sen tehtävänä on pelkästään kuulla asianosaisia sekä arvioida heidän esittämiään vaatimuksia, väitteitä ja todisteita ja tehdä ratkaisunsa niiden pohjalta. Tuomioistuin ei itse ryhdy hankkimaan mitään selvitystä.

Yksi myönnytys hieman avuttomien asianosaisten hyväksi on sentään tehty: tuomioistuimet ovat viime vuosina alkaneet harjoittaa ns. materiaalista prosessinjohtoa. Oikeudenkäynnissä asianosaiselta tiedustellaan, mihin hän haluaa vedota, mitä hän vaatii jne. Kysymys on hänen jo esittämiensä asioiden täsmentämisestä. Raja kulkee kuitenkin siinä, että asianosaisen suuhun ei panna valmiita sanoja eikä näyttöä ryhdytä hankkimaan hänen puolestaan.

– Tuomioistuimessa ollaan hyvin tietoisia siitä, ettei järjestelmä välttämättä tuota todellista totuutta, Välimäki sanoo. – Mutta jos ratkaisuja alettaisiin tehdä jonkin sisäisen intuition pohjalta, silloin oltaisiin todella kaltevalla pinnalla. Jollei asianosaisen tosiksi väittämien tapahtumien tueksi löydy mitään näyttöä, silloin jää voimaan niin sanottu prosessuaalinen totuus. Niin kuin ihmisten järjestelmät yleensä, tämäkään ei ole täydellinen.

Joskus oikeudenmukaiselta tuntuva ratkaisu ja pakottava lain säännös voivat olla keskenään ristiriidassa. Tuomiot on kuitenkin kyettävä perustelemaan vedenpitävästi oikeusnormeista käsin. Perusteluja ei voi ”vetää hatusta”.

– Silloin voi joutua tekemään päätöksiä, jotka eivät omasta mielestä ole kohtuullisia, Sevón sanoo. – Säännöksiä ei voi aina tulkita niin kuin tahtoisi.

Luota ammattilaisen apuun

Minkälaisia neuvoja oikeuden ammattilaiset antaisivat maallikolle, joka on törmännyt oikeusriitaan tai muuhun juridiseen ongelmaan?

– Yhteiskunta ja oikeusjärjestys sen myötä ovat käymässä niin monimutkaisiksi, että yksityinen ihminen ei välttämättä osaa nähdä, mistä hänen asiassaan oikeastaan on kyse ja miten se pitäisi parhaiten hoitaa, Sevón painottaa. – Niinpä oikeusavustajan käyttö käy yhä tärkeämmäksi.

– Vastapuolen avustaja voi käyttäytyä hyvin monella eri tavalla, hän lisää. – Jotkut antavat hyvin oikeudenmukaisen kuvan jutun asetelmasta. Jotkut taas ajavat häikäilemättömämmin päämiehensä etua. Kun täällä KKO:ssa asiakirjoja lukee, silloin tällöin tulee eteen tilanteita, joissa maallikko on liian herkästi uskonut, mitä vastapuolen asianajaja on esittänyt. Onkin tärkeää mieltää, että vastapuolen avustajan tehtävänä ei ole antaa toiselle osapuolelle päämiehensä etujen vastaisia neuvoja.

Järvinen kehottaa ihmisiä konsultoimaan juristia jo sopimuksen- tai kaupantekovaiheessa eikä vasta sitten, ”kun huonot on jo housuissa”. Juridisten yksityiskohtien selvittäminen etukäteen voi säästää monelta harmilta ja turhalta oikeudenkäynniltä.

Vuosi sitten voimaan astuneen uuden oikeusapulain myötä myös keskituloiset ovat päässeet julkisen oikeusavun piiriin. Niinpä lakipalveluja tarvitessaan ei ole pakko kääntyä kalliiden asianajajien puoleen.

Oikeusavustajan – usein myös julkisen – käyttö kuitenkin maksaa rahaa, eikä kukkaronsa nyörejä tiukasti kiinni pitävää voi pakottaa mihinkään.

– Jos ihminen ei tahdo ottaa asioista selvää eikä käyttää ammattilaisten apua vaan haluaa hakata omien luulojensa varassa päätään seinään, niin tämä on siinä mielessä vapaa maa, että sitä saa hakata eikä siihen ole keinoja puuttua, Välimäki toteaa surumielisesti.

* * *

Jos edessäsi on oikeudellinen ongelma, joka saattaa päätyä tuomioistuimeen, toimi näin:

1) Tutustu oikeuslaitoksen toimintaan oikeusministeriön internetsivuilta: www.oikeus.fi

2) Ota selvää, onko sinulla oikeusturvavakuutus (jos olet ammattiliiton jäsen, näin usein on). Sellaisen hankkiminen oikeusriidan ollessa jo käsillä ei yleensä enää hyödytä.

3) Ota selvää kunnallisesta oikeusaputoimistosta, olisitko oikeutettu osittain tai kokonaan maksuttomaan oikeusapuun. Yhteystiedot löytyvät puhelinluettelon yritysosasta.

4) Nyky-yhteiskunnassa on niin paljon sääntelyä, ettei paraskaan ammattilainen hallitse kaikkia oikeudenaloja. Ota selvää Suomen Asianajajaliitosta, ketkä ovat erikoistuneet hoitamaan juuri sinun asiasi kaltaisia juttuja.

Varatuomari on oikeustieteen kandidaatille eli ylemmän lakimiestutkinnon suorittaneelle myönnettävä titteli, jonka saa vuoden mittaisen tuomioistuinharjoittelun (ns. auskultoinnin) suoritettuaan. Varatuomari voi yhtä hyvin toimia oikeuden puheenjohtajana (alioikeudessa käräjätuomari) kuin asianajajana, muuna oikeusavustajana tai syyttäjänäkin. Vain ensin mainitun on oltava tehtävässään puolueeton.

Asianajotoimisto-nimike, kuten asianajajan ammattinimityskin, on lailla suojattu ja sitä voivat käyttää vain Suomen Asianajajaliiton jäseninä asianajajaluetteloon merkityt asianajajat. Lakiasiaintoimiston voi sitä vastoin perustaa periaatteessa kuka tahansa. Asianajajan erottaa muista oikeudellisia palveluja tarjoavista määrätyt vaatimukset kokemuksesta ja taidosta, asianajajatutkinto, ammatillinen valvonta, vastuuvakuutuspakko ja korvausrahasto, henkilökohtainen vastuu myös toimittaessa osakeyhtiönä, pakollinen jatkokoulutus sekä salassapitovelvollisuus.